Osallistuin ilmeisesti pisimpään koskaan Suomessa järjestettyyn sokraattiseen dialogiin 17-19. 9. Mikkelissä. Dialogi kuului praktisen filosofian koulutusohjelmaan, joten sillä oli myös pedagoginen tarkoitus. Meitä oli 10 osallistujaa ja ohjaaja. Sokraattinen dialogi on keskustelumenetelmä, jonka tavoite on syventää osallistujien ymmärrystä jostakin asiasta oman ja muiden kokemusten pohjalta. Jokainen osallistuja tuo keskusteluun jonkin henkilökohtaisen kokemuksen käsiteltävästä aiheesta, jota kuvaa yksi sana.
Valitsimme demokraattisesti suljetulla lippuäänestyksellä aiheeksemme muutoksen. Itse äänestin aiheeksi vapautta, joten jouduin siis osallistumaan keskusteluun aiheesta, jota en halunnut.
Keskustelumme lähti liikkeelle yhden osallistujan kokemuksesta. Hän koki että hänen tietonsa ja taitonsa muuttavat, mutta kyseenalaisti muuttuuko hän itse syvemmällä tasolla mitenkään vai löytyykö sieltä jotain muuttumatonta – jotain, joka on aina pikkulapsesta ollut ja on edelleen samanlaisena. Minä ymmärsin tämän kokemuksen kertomukseksi minän kerroksellisuudesta –kiehtova aihe. Mitä sieltä syvimmältä tasolta oikein löytyykään? Onko siellä ehkä villi petoeläin vai Jumala vai mikä?
Keskustelumme polveili hyvin monipuolisesti muutoksen ympärillä, mutta minua koko ajan häiritsi yksi sokraattisen dialogin sääntö –kielto puhua teoriaa. Kapinoin tätä sääntöä vastaan.
Kun koen jotain ja haluan välittää sen toiselle ihmiselle, niin minun pitää käsitteellistää kokemukseni. Käsitteellistäminen kuuluu jo teorian maailmaan. Perimmältään ihminen on teoreettinen olento. (Tämän viisauden olen varastanut Gadamerin esseestä Teorian ylistys, jonka on kirjassa Hermeneutiikka. Vastapaino 2005 s.156). Ilman luomiamme käsitteitä me emme edes pysty keskustelemaan. Olemme väkisin sidoksissa teoriaan. Teorialla ja omakohtaisella kokemuksella on suhde, joka voi olla kolmenlainen:
1. Teoria elää omaa elämäänsä irrallaan henkilökohtaisesta kokemuksesta. Näin toimii nykyinen akateeminen maailma. Kun oma kokemus on unohdettu, niin filosofit helposti irtautuvat konkreettisesta todellisuudesta.
Maamme filosofian ammattilaiset tapaavat toisiaan vuosittain Suomen filosofisen yhdistyksen kokoamina yhden sanan ympärille. He tarkastelevat sitä teoreettisesti. Tuloksena on yleensä myös julkaistava kirja. Tuollainen kirja on olemassa myös meidän sanastamme Muutos.
2. Kokemusta tarkastellaan kertomalla siitä muille ilman teorioita. Tämä on kokemusten vaihtoa, jonka ajatuksena on rikastuttaa omaa elämänymmärrystä muiden kokemuksilla. Tämänkaltaisella keskustelulla on terapeuttisen toiminnan piirteitä ja keskusteluna etenevä ryhmäprosessi perustuu ihmissuhteille. Tällaista keskustelua voisi minusta kutsua vaikka kokemukselliseksi keskusteluksi . Se ei löydä tietä filosofiaan, perusteelliseen ajatteluun.
3. Oma kokemus ja yleinen teoria ovat tietoisessa suhteessa toisiinsa. Vain tällainen keskustelu ansaitsee minusta sokraattisen dialogin nimen. Juuri Sokrateesta katsotaan alkavan käsitefilosofia. Sokrates analysoi itseään ja muita, hän yhdisti kokemuksen käsitteisiin. Teorialla ja kokemuksella on suhde ja teoria auttaa meitä ottamaan etäisyyttä itseen ja toisiin. Vain keskustelu, joka tapahtuu tällaisen etäisyyden kautta ansaitsee minusta filosofisen keskustelun nimen.
Sokrateen opetukset meille säilyttänyt Platon irtautui vilkkaasta Ateenasta ja perusti Akatemiansa maaseudun rauhaan, ja keskittyi teoriaan, vaikka hänen mielestään teoria ja politiikka olivatkin erottamattomat. Me puolestaan poistuimme vilkkaasta Helsingistä Mikkelin rauhaan ja ryhdyimme käymään kokemuksellista keskustelua ilman teoriaa. Minusta se ei ollut em. ryhmittelyn mukaan sokraattinen dialogi. Ehkä olen väärässä, mutta minusta sokraattinen dialogi ilman teoriaa ei ole filosofiaa, vaan tavallinen ryhmäprosessi ilman että ymmärrämme että perimmältään olemme teoreettisia olentoja.
Joka tapauksessa keskustelumme oli antoisa. Dialogi on tapana lopettaa yhteisesti sovittavaan lauseeseen. Sellaista ei syntynyt, mutta mielestäni hyvä lause-ehdotus oli:
Muutokseni saa liikkeelle liikuteltavissa olevaa ihmisyydessä ja maailmassa.
Lause korostaa ihmisen omaa aktiivisuutta, mistä pidän.
tiistai 21. syyskuuta 2010
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Ei kai vain Pekka Himanen sivuuta todellisuutta
Pekka Himanen on Suomen ”virallinen” filosofi, joka keskustelee rahamaailman valtiaiden ja valtionpäämiesten kanssa. Tavallisen kansan pariin Pekka Himanen laskeutui 7-9.9.2010 ja piti luentosarjan elämästä taideteoksena. Paikka oli varsin arvovaltainen: Helsingin yliopiston juhlasali. Siellä pääsevät puhumaan vain harvat ja valitut.
Odotukseni olivat siis varsin suuret kun lähdin kuuntelemaan Pekka Himasen arvovaltaisia ajatuksia arvovaltaiselta puhujalavalta. Mitä luentosarja minussa herätti?
1. luento 7.9.
Näen ensimmäisen kerran ilmielävän Pekka Himasen(jäljempänä PH). Hän kättelee juhlasalin ovella, katsoo suoraan silmiin ja sanoo tuttavallisesti: terve. Juhlasalin täyttää kaunis musiikki. Vierustoverini sanoo: ”Tämä on huippuhieno sali”. Koko tila huokuu arvovaltaa. Myös Suomen filosofien johtohahmo, yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto saapuu paikalle ja avaa tilaisuuden.
PH ottaa luontevasti tilan haltuunsa ja kertoo sympaattisesti omasta tiestään Suomen filosofian huipulle esimerkkinä rikastavasta vuorovaikutuksesta. PH:n mielestä meillä on jotain arvokasta kätkössä. Miten se saa mahdollisuuden?
Kaiken perusta on LUOTTAMUS. Sen perustalle voi rakentua RIKASTAVA YHTEISÖ ja siitä LUOVUUS. Toimintaa suuntaava tekijä on UNELMA. Tätä prosessia PH konkretisoi monin esimerkein.
PH:n esittämä tehokas oppimisketju etenee näin: luova intohimo(1) siihen mitä tekee ja kokee. Tämä johdattaa tekemään kysymyksiä (2). Kysymysten kautta oppi käyttämään ympärillä olevia resursseja (3). Kun tämä tapahtuu rikastavassa yhteisössä (4) muiden kanssa , niin tämä johdattaa kohti unelman(5) toteutumista.
Kaiken mitä PH esittää, voin hyväksyä ja varmaan melkein kaikki muutkin. Tuntuu kuin PH haluasi viestittää: siitä vain innostumaan.
2. luento 8.9
PH aloittaa kertomalla miten yhteisö nostaa yksilön parhaimpaansa, mutta siirtyy pian päivän teemaan: henkilön oman persoonan näkökulmaan.
Yksilö on sisäisesti yhteisö, vuorovaikutustensa summa. Perustana on ihmisen sisäinen arvokkuuden kokemus = ihmisen se, mitä ihmisessä tuntuu.
PH suosittaa kirjoittamaan havaintoja itsestä itselle, jonka tuloksena ihminen on enemmän mitä on. PH:n teema on siis itsensä kehittäminen eli itsekasvatus. Ajattelen kuin tärkeän teeman PH ottaa esille - todella tärkeän ja laiminlyödyn. Suomessa lienee yli 100 kasvatustieteen professoria eikä yhdenkään virka-alan määrittelyssä ole itsekasvatusta. Todella käsittämätöntä, vaikka itsekasvatushan on koko kasvatuksen perusta. Kuinka ihminen voi toista kasvattaa, jos ei ole mitään käsitystä miten itseään kasvattaa? PH käsittelee sitä mikä on elämässä tärkeää ja jota pitäisi tutkia ja opettaa jokaisessa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
PH aloittaa itsekasvatuksen analyysinsä ihan perustasta eli äidin rakkaudesta oman lapseen. Tästä lähtee kasvatus ja kulttuurin kehitys – äidin ja vastasyntyneen lapsen rakkaudellisesta kohtaamisesta. Aika pian tähän rakkauteen kuitenkin tulee haava- kolmas tekijä (isä,sisar). Syntyy kolmiodraama, jota PH kuvaa monipuolisesti. Rakkauden haava synnyttää erilaisia elämän ongelmia ja syyllisyyksiä – ja tarvetta itsekasvatukseen. PH toteaa viisaasti, että vain tekojen kautta voi muuttaa itseään. Oman sisäisen yhteisön havainnon kautta voi tajuta muutostarpeen ja ottaa itselleen käsikirjoittajan vastuun ja itse korvaavien tekojen kautta rikastaa elämäänsä.
3. luento 9.9.
PH aloittaa kuvaamalla miten ihmisyyden perusteemat soivat meissä ja musiikissa. PH esittää hyviä kysymyksiä, joita itsestään havaintoja tekevä ihminen voi tehdä itselleen: Mitä minä pelkään? Mikä on minun rakkauden haavani? Mikä on energisoiva unelmani? Mitä toimintani palvelee?
PH etsii tietä sydämestä sydämeen ja tiivistää luentosarjan kaaren. PH aloitti vuorovaikutuksesta, jatkoi ihmisen sisäisestä maailmasta ja nyt päätyy merkitykselliseen elämään.
PH korostaa että elämä on muutostila ja on oltava hereillä joka hetki. Kehitys päättyy tyytyväisyyteen. Yhteinen ME on liikkeellä.
PH ottaa esiin juutalaisen Viktor Franklin (1905-1997), keskitysleirin kauheudet kokeneen psykiatrin, joka on kehittänyt logoterapian ja hänen teesinsä:
1. Ihminen tarvitsee elämäänsä tarkoituksen
2. Elämän kysymys on asetettava oikein
3. Vastaus on itsensä ylittäminen
Rakkaus on se tapa, jolla ihminen sijaitsee laajemman me-subjektin yhteydessä, joka on pysyvä. Rakkaus voittaa keskitysleirin hirveydet.
Me on varsinainen subjekti - ei minä. Elämme verkossa, joka kantaa Tärkeintä ovat arvonannon hetket –merkityksellinen elämä. Arvonantojen hetkien kautta elämä voittaa, läpi elämän tummien hetkien tulee elämän riemuvoitto.
PH lopettaa luentosarjansa Beethovenin Oodiin ilolle.
Yliopiston juhlasalin yleisö puhkeaa raikuviin aplodeihin, osoittaa suosiotaan nousten seisomaan. Bravo-huutoja kuuluu. PH on tyylikkäällä esityksellään ja vilpittömän tuntuisella olemuksellaan hurmannut yleisönsä.
Jälkiajatelma
Olikohan tuo tyylikkäillä videonpätkillä rytmitetty luentosarja sittenkään niin hieno kuin miltä se tuntui ? Sivuuttikohan PH jotain mikä kuuluu elämään taideteoksena? Ranskalainen filosofi Pierre Hadot (1922-2010) kirjoittaa: ”Filosofi kokee julmasti, miten yksinäinen ja voimaton hän on maailmassa, jota repii kaksi tiedostamatonta ongelmaa: se , joka saa aikaan rahan palvonnan, ja se, jonka miljardien ihmisolentojen kurjuus ja kärsimys aiheuttaa” ( Hadot, Antiikin filosofia s.285) ? Luennolla ei kumpikaan ongelma pilkahtanut esiin edes sivulauseessa.
Samaan aikaan kun PH piti luentoaan, ihmiskunta ilmeisesti aloitti siirtymisensä aivan toiseen aikakauteen luontosuhteessaan ja koko historiassaan. Nimittäin maailman kannattavan öljytuotannon huippu on juuri ohittumassa (http://nuvatsia.terevaden.net/ blogimerkintä 2.9.2010). Öljyntuotannon hiipumisella tulee olemaan hurjia vaikutuksia maailmaan, jonka teollisesta tuotannosta 95 on riippuvaista öljystä. Elämämme taideteoksen reunaehdot muuttuvat jyrkästi.
PH:n ylistävän rikastavan vuorovaikutuksen ja rikastavan yhteisön perusta on luottamus. PH puhui kaunista teoriaa, mutta ei puhunut mitään luottamuksen yhteiskunnallisista edellytyksistä ja niiden kehittymisestä. Luulen, että suomalaisen yhteiskunnan luottamusindikaattori on kääntynyt negatiiviseksi - ainakin jos mittarina käytetään yksityisten turvayritysten kasvua. Onko PH jotenkin irti todellisuudesta? Leijuuko hän jotenkin pilvissä eikä näe mitä todella tapahtuu? Täytyypä lukea hänen kirjoituksiaan, joita maamme valtiojohto on häneltä tilannut. Ehkä asia niistä selviää.
Odotukseni olivat siis varsin suuret kun lähdin kuuntelemaan Pekka Himasen arvovaltaisia ajatuksia arvovaltaiselta puhujalavalta. Mitä luentosarja minussa herätti?
1. luento 7.9.
Näen ensimmäisen kerran ilmielävän Pekka Himasen(jäljempänä PH). Hän kättelee juhlasalin ovella, katsoo suoraan silmiin ja sanoo tuttavallisesti: terve. Juhlasalin täyttää kaunis musiikki. Vierustoverini sanoo: ”Tämä on huippuhieno sali”. Koko tila huokuu arvovaltaa. Myös Suomen filosofien johtohahmo, yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto saapuu paikalle ja avaa tilaisuuden.
PH ottaa luontevasti tilan haltuunsa ja kertoo sympaattisesti omasta tiestään Suomen filosofian huipulle esimerkkinä rikastavasta vuorovaikutuksesta. PH:n mielestä meillä on jotain arvokasta kätkössä. Miten se saa mahdollisuuden?
Kaiken perusta on LUOTTAMUS. Sen perustalle voi rakentua RIKASTAVA YHTEISÖ ja siitä LUOVUUS. Toimintaa suuntaava tekijä on UNELMA. Tätä prosessia PH konkretisoi monin esimerkein.
PH:n esittämä tehokas oppimisketju etenee näin: luova intohimo(1) siihen mitä tekee ja kokee. Tämä johdattaa tekemään kysymyksiä (2). Kysymysten kautta oppi käyttämään ympärillä olevia resursseja (3). Kun tämä tapahtuu rikastavassa yhteisössä (4) muiden kanssa , niin tämä johdattaa kohti unelman(5) toteutumista.
Kaiken mitä PH esittää, voin hyväksyä ja varmaan melkein kaikki muutkin. Tuntuu kuin PH haluasi viestittää: siitä vain innostumaan.
2. luento 8.9
PH aloittaa kertomalla miten yhteisö nostaa yksilön parhaimpaansa, mutta siirtyy pian päivän teemaan: henkilön oman persoonan näkökulmaan.
Yksilö on sisäisesti yhteisö, vuorovaikutustensa summa. Perustana on ihmisen sisäinen arvokkuuden kokemus = ihmisen se, mitä ihmisessä tuntuu.
PH suosittaa kirjoittamaan havaintoja itsestä itselle, jonka tuloksena ihminen on enemmän mitä on. PH:n teema on siis itsensä kehittäminen eli itsekasvatus. Ajattelen kuin tärkeän teeman PH ottaa esille - todella tärkeän ja laiminlyödyn. Suomessa lienee yli 100 kasvatustieteen professoria eikä yhdenkään virka-alan määrittelyssä ole itsekasvatusta. Todella käsittämätöntä, vaikka itsekasvatushan on koko kasvatuksen perusta. Kuinka ihminen voi toista kasvattaa, jos ei ole mitään käsitystä miten itseään kasvattaa? PH käsittelee sitä mikä on elämässä tärkeää ja jota pitäisi tutkia ja opettaa jokaisessa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
PH aloittaa itsekasvatuksen analyysinsä ihan perustasta eli äidin rakkaudesta oman lapseen. Tästä lähtee kasvatus ja kulttuurin kehitys – äidin ja vastasyntyneen lapsen rakkaudellisesta kohtaamisesta. Aika pian tähän rakkauteen kuitenkin tulee haava- kolmas tekijä (isä,sisar). Syntyy kolmiodraama, jota PH kuvaa monipuolisesti. Rakkauden haava synnyttää erilaisia elämän ongelmia ja syyllisyyksiä – ja tarvetta itsekasvatukseen. PH toteaa viisaasti, että vain tekojen kautta voi muuttaa itseään. Oman sisäisen yhteisön havainnon kautta voi tajuta muutostarpeen ja ottaa itselleen käsikirjoittajan vastuun ja itse korvaavien tekojen kautta rikastaa elämäänsä.
3. luento 9.9.
PH aloittaa kuvaamalla miten ihmisyyden perusteemat soivat meissä ja musiikissa. PH esittää hyviä kysymyksiä, joita itsestään havaintoja tekevä ihminen voi tehdä itselleen: Mitä minä pelkään? Mikä on minun rakkauden haavani? Mikä on energisoiva unelmani? Mitä toimintani palvelee?
PH etsii tietä sydämestä sydämeen ja tiivistää luentosarjan kaaren. PH aloitti vuorovaikutuksesta, jatkoi ihmisen sisäisestä maailmasta ja nyt päätyy merkitykselliseen elämään.
PH korostaa että elämä on muutostila ja on oltava hereillä joka hetki. Kehitys päättyy tyytyväisyyteen. Yhteinen ME on liikkeellä.
PH ottaa esiin juutalaisen Viktor Franklin (1905-1997), keskitysleirin kauheudet kokeneen psykiatrin, joka on kehittänyt logoterapian ja hänen teesinsä:
1. Ihminen tarvitsee elämäänsä tarkoituksen
2. Elämän kysymys on asetettava oikein
3. Vastaus on itsensä ylittäminen
Rakkaus on se tapa, jolla ihminen sijaitsee laajemman me-subjektin yhteydessä, joka on pysyvä. Rakkaus voittaa keskitysleirin hirveydet.
Me on varsinainen subjekti - ei minä. Elämme verkossa, joka kantaa Tärkeintä ovat arvonannon hetket –merkityksellinen elämä. Arvonantojen hetkien kautta elämä voittaa, läpi elämän tummien hetkien tulee elämän riemuvoitto.
PH lopettaa luentosarjansa Beethovenin Oodiin ilolle.
Yliopiston juhlasalin yleisö puhkeaa raikuviin aplodeihin, osoittaa suosiotaan nousten seisomaan. Bravo-huutoja kuuluu. PH on tyylikkäällä esityksellään ja vilpittömän tuntuisella olemuksellaan hurmannut yleisönsä.
Jälkiajatelma
Olikohan tuo tyylikkäillä videonpätkillä rytmitetty luentosarja sittenkään niin hieno kuin miltä se tuntui ? Sivuuttikohan PH jotain mikä kuuluu elämään taideteoksena? Ranskalainen filosofi Pierre Hadot (1922-2010) kirjoittaa: ”Filosofi kokee julmasti, miten yksinäinen ja voimaton hän on maailmassa, jota repii kaksi tiedostamatonta ongelmaa: se , joka saa aikaan rahan palvonnan, ja se, jonka miljardien ihmisolentojen kurjuus ja kärsimys aiheuttaa” ( Hadot, Antiikin filosofia s.285) ? Luennolla ei kumpikaan ongelma pilkahtanut esiin edes sivulauseessa.
Samaan aikaan kun PH piti luentoaan, ihmiskunta ilmeisesti aloitti siirtymisensä aivan toiseen aikakauteen luontosuhteessaan ja koko historiassaan. Nimittäin maailman kannattavan öljytuotannon huippu on juuri ohittumassa (http://nuvatsia.terevaden.net/ blogimerkintä 2.9.2010). Öljyntuotannon hiipumisella tulee olemaan hurjia vaikutuksia maailmaan, jonka teollisesta tuotannosta 95 on riippuvaista öljystä. Elämämme taideteoksen reunaehdot muuttuvat jyrkästi.
PH:n ylistävän rikastavan vuorovaikutuksen ja rikastavan yhteisön perusta on luottamus. PH puhui kaunista teoriaa, mutta ei puhunut mitään luottamuksen yhteiskunnallisista edellytyksistä ja niiden kehittymisestä. Luulen, että suomalaisen yhteiskunnan luottamusindikaattori on kääntynyt negatiiviseksi - ainakin jos mittarina käytetään yksityisten turvayritysten kasvua. Onko PH jotenkin irti todellisuudesta? Leijuuko hän jotenkin pilvissä eikä näe mitä todella tapahtuu? Täytyypä lukea hänen kirjoituksiaan, joita maamme valtiojohto on häneltä tilannut. Ehkä asia niistä selviää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)